AHDISTELEVA JOULUPUKKI
Title: Ahdisteleva joulupukki
Author: Sansku, minä itse siis *tökkii itseään*
Rating: PG-13
Gengre: Fluffya, fluffya, fluffya ja vielä kerran fluffya
Pairing: Yoshiki/Toshi
Beta: -
Warning: Joo älä lue tätä, ellei fluffy uppoa ollenkaan, en halua valituksia siitä, kuinka olet lukenut tätä pakolla ja sitten valitat, kun ei sopinut mielentilaan yhtään ja ties mitä muuta.
Disclaimer: Kyseessä olevat henkilöt omistavat itse itsensä, en omista ketään – eikä sen koommin Johannakaan. Valitettavasti. :D Muu onkin sitten Sanskun kierosta päästä. Ja rahaa vannon olla tekemättä tällä, eli saan vain hyvän mielen ja se riittää.
Feedback: Voi kyllä kiitos ja erittäin mielelläni sitä ottaisinkin, onhan tämä yhä melko uusi alue minulle.
A/N: Paljon X Japania, lähestyvä joulu, awww-olo ja Johanna... Siinä on ainekset jouluiseen fluffyyn – ja tulos on nyt tämä. Ja nimestä älkää sanoko yhtään mitään. xD Keksin sen bilsan tunnilla, ei sentään mitään ihmiseen liittyvää, vaikka opettaja selittikin keuhkoista, niiden verenkierrosta ja niin edes päin. *virn* Antakaa anteeksi, en ole ikinä ennen kirjoittanut RPS:ää, koska en ole tuntenut tarvetta siihen, mutta nyt oli aivan pakko. Yleisen joulumielen takia, mutta suurin syy on se, että tämä on joululahja Johannalle. Eli ole hyvä, pressöskultaseni. ^___^ *rutistaa*
Omistus: Johanna
~
Okei. Tuossa kun oli kaikki tarpeellinen tieto, tässä tulee ficin toissijalla olevat tiedot:
– Sijoittuu vuoteen 1993, jolloin noilla oli vielä pitkät hiukset
– POV Yoshiki
– Ei seksiä
– Paljon pussailua ja halailua, eli fluffya ihan hemmetisti
– Itkevä Toshi ja lohduttava Yoshiki
~~
Tokion kaduilla kävi kylmä, pureva tuuli, mikä pureutui luihin ja ytimiin asti. Vaikka oltiin jo joulukuun lopussa, lähes jouluaatossa, ei mittari silti näyttänyt muutamia pakkasasteita juuri enempää. Kylmä, riepotteleva tuuli teki ilmasta paljon kylmemmän, mitä se todellisuudessa oli. Lunta satoi harvakseltaan, vaikka voimakas tuuli sai lumen satamaan lähes vaakatasossa ja tuntumaan iholla neulan pistoilta. Työnsin käsiäni taskuihini, vaikka tiesin, ettei se auttaisi pitämään niitä sen lämpimämpinä.
Päässäni pyöri vain yksi ajatus – mitä antaa Toshille joululahjaksi? Sen pitäisi olla persoonallista, henkilökohtaista ja sellaista, minkä hän muistaisi vielä haudassaan. Mutta mitä sellainen olisi? Mikä olisi sellainen, että sitä ei voisi unohtaa ja ennen kaikkea, se olisi henkilökohtainen?
Istuin mustan flyygelini eteen ja katsoin koskettimia hetken, tulisiko tästä sittenkään mitään? Eikö olisi helpompaa marssia kauppaan, osoittaa tavaraa ja käskeä myyjää antamaan se? Ei olisi. On paljon helpompaa, että
yritän edes ensin, sitten vasta voin marssia kauppaan. En voi mennä sieltä, missä aita on matalin, lahjan pitää olla jotain henkilökohtaista ja siitä pitää nähdä, että siinä tunne mukana. Sävellys olisi sellainen – sikäli jos se vain onnistuu, en voi tosin tyhjästäkään nyhjäistä. Eiköhän viskilasi vieressä edesauta sävellyksen etenemistä esitettävään versioon asti, pääasia on kuitenkin ajatus. Nousin flyygelini edestä ja kävelin huoneen toisella puolella olevalle lipastolle, kaadoin pienen lasin täyteen vaaleanruskeaa nestettä ja kävelin takaisin. Otin hörpyn, asetin lasin flyygelin vieressä sijaitsevalle pöydälle ja katsoin hetken vielä koskettimia. Mistä sitä pitäisi aloittaa? Asetin sormeni valkoisille ja mustille koskettimille, pitäisikö sen olla yli-iloinen ja samalla järkyttävän rasittava tyyliin kansanpolkka vai surullisuuden huipentuma? Annoin ajatuksen virrata sormieni kautta koskettimille ja soitin sen, mitä mielessäni sillä hetkellä oli. En tiedä, osaisinko enää koskaan soittaa sitä samalla tavalla uudestaan, en keskeyttänyt soittoani kertaakaan puolen tunnin aikana. Kaikki, mitä minulla oli päässäni, kuului musiikkina kattohuoneistoni olohuoneessa.
Painaessani viimeisen kerran valkoisia koskettimia, avasin silmäni ja kaivoin viereiseltä pöydältä lyijykynän pätkän, sekä nipun nuottipapereita kappaletta varten. Se oli kirjoitettava ylös niin kauan, kun vielä muistaisin sen jotenkin. Hörppäsin välissä viskilasista pienen hörpyn ja jatkoin epämääräisten nuottien piirtämistä viivastoille.
Havahduin puhelimen soimiseen, olin nojannut flyygelini koskettimiin, paperit olivat levällään lattialla ja… viskilasi. Se oli tippunut papereiden päälle ja jokainen paperi oli läpimärkä, kun paperin nosti ylös, vaaleanruskea neste valui pieninä pisaroina lattialle. Huokaisten laskin paperin takaisin lattialle viskilammikon keskelle, loin epätoivoisen katseen puhelimeen ja sen jälkeen nuotteihini. Annoin puhelimen soida, otin nuottipaperit lattialta ja kävelin kylpyhuoneeseen. Laskin paperit lavuaariin, etsin hiustenkuivaajani ja aloin kuivatella papereita yksitellen hitaasti, soittaja jättäisi varmasti viestin ja voisin soittaa hänelle myöhemmin takaisin, kuka siellä sitten olikaan.
Puolikuivat nuottipaperini vein olohuoneen suurelle pöydälle kuivumaan vielä viimeisimmistä viskinesteistä. Sen jälkeen suunnistin toiselle puolelle olohuonetta, kuin missä flyygeli oli ja painoin vastaajan päälle.
"Toshi tässä hei, tämä on jo kolmas kerta kun soitan, missä ihmeessä sinä olet, Yoshiki? Ei minulla mitään ihmeellistä asiaa ole, olen vain huolestunut. Yleensä tähän aikaan olet kotona, juomassa viskiä hörpyn tai kaksi ja soittamassa flyygeliä. Ei sillä, että olisit… au! Tilivelvollinen tekemisistäsi minulle, mutta ihmettelen vain. Soittele minulle takaisin kun kuulet tämän."
Painoin pikavalinnasta ykköstä, puhelin tuuttasi mukavan rauhoittavasti korvaani. Puhelin kädessä kävelin olohuoneeseen ja istahdin mustalle sohvalleni odottamaan Toshin vastaamista.
"No on se piru vie, kun soittaa takaisin niin herra ei suvaitse vastata..." sanoin samaan aikaan, kun tuuttaus loppui ja miehen ääni kuului puhelimen toisesta päästä.
"Ja se toinen herra vaan voisi olla hiljaa vastaamattomuudesta..." kuulin naurun Toshin äänen läpi ja päättelin hänen hymyilevän.
"Anteeksi, Toshi. Minä nukahdin. Olit oikeassa siinä suhteessa, että soitin flyygelillä ja join viskiä. Olin soittanut puoli tuntia, aloin kirjoittaa soittoani nuoteiksi ja sitten… No. Nukahdin siihen flyygelin päälle ja heräsin vasta viimeiseen soittoyritykseesi. Tai en tiedä oliko se viimeinen, olin kylpyhuoneessa hiustenkuivaajaa käyttämässä."
"Kiitos selonteosta", Toshi naurahti, "minun oli vain tarkoitus kysellä huomisia suunnitelmiasi. Huomenna on jouluaatto, muistathan?"
"Ai piru... Huomenna? Olen vain kotona, en usko, että jaksan minnekään mennä. Katselen ehkä livevideoita menneistä keikoista tai jotain yhtä kehittävää. Entä sinä? Olet menossa varmaan vanhempiesi luokse..." huokaisin ja huomasin, kuinka surullinen olin, etten näkisi Toshia pitkään aikaan.
"Hmmm... Minun täytyy mennä, soitellaan huomenna vielä!" Toshi sanoi nopeasti ja löi luurin kiinni.
Katsoin langatonta puhelinta kädessäni hetken kulmat kurtussa, mutta työnsin sen sitten jonnekin käsien ulottumattomiin. Olisi aika kirjoittaa nuotit valmiiksi – uuden viskilasin kanssa. Tällä kertaa en aio nukahtaa kesken kirjoittamisen, sävellys on saatava huomiseksi valmiiksi, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Otin osittain kuivuneet nuottipaperit ja kaivoin kynän pätkän uudestaan esille, huomioin samalla sen, että pian olisi aika etsiä uusi lyijykynä tähän tehtävään. Se kun oli muutamia senttejä lyhyt enää ja nuottien kirjoittaminen oli vaikeaa. Välillä hörppäsin viskiä ja sen jälkeen jatkoin taas kirjoittamista.
Hieroin kipeitä ja kirveleviä silmiäni kämmenselilläni, väsymys alkoi painaa jo silmiäni. Vilkaisin ikkunasta ja arvioin kellon olevan ainakin kaksitoista, lähempi vilkaisu tikittävään seinäkelloon kertoi sen olevan jo kolme. Haukottelin leveästi ja päätin käydä sohvalle hetkeksi pitkäkseni, jatkaisin hetken kuluttua nuottien viimeistelyä, että saisin sen vielä valmiiksi. Vaikka ajatus siitä, että paikat olisivat jumissa herättyäni ja nukahtamisesta sekä aamuun asti nukkumisesta kävi mielessä, en antanut sen häiritä. Oikaisin jalkani suoriksi ja kävin kerälle sohvalle nukkumaan.
~
Aurinko paistoi kirkkaasti ulkona ja ensimmäiset säteet osuivat silmiini häikäisten ikävästi, nostin käteni silmieni eteen ja suustani karkasi pieni, valitusta muistuttava äännähdys. Huokaisin, ensimmäinen ajatus oli saada pimeyttä, jotta voisin jatkaa uniani, mutta seuraavaksi päähäni iskostui ajatus: jouluaatto. Nousin salamana ylös ja kaivoin langatonta puhelinta sohvatyynyjen välistä, seinällä tikittävä kello näytti puoli yhtätoista aamupäivällä. Istuin sohvalla, nojasin polviini hetken ja katselin ympärilleni. Mihin olinkaan jäänyt viime yönä? Nuotit.
Nousin seisomaan ja päätin, että ennen kuin aloittaisin yhtään mitään, menisin kuumaan suihkuun ja vaihtaisin puhtaat vaatteet päälle. Sen jälkeen voisi miettiä syömistä... Pelkkää viskiä, kun olin juonut viimeisen kahdentoista tunnin aikana, vaikka en sitäkään aivan kauheasti.
Aamutoimista selvittyäni, katsoin olohuoneen pöydällä syyttävästi tuijottavia nuottipapereita. Nyt tai ei koskaan, se pitäisi kirjoittaa valmiiksi, vaikka en Toshia hetkeen näkisikään. Niin... Toshi. Pelkästään hänen nimen ajatteleminen sai minut hymyilemään leveästi ja pientä kutinaa jossain vatsan seudulla. Istuin vain sohvalla ja tuijotin hetken mitään näkemättömästi, mietin miten tärkeä X Japanin ihmiset minulle olivatkaan, Toshi varsinkin. Hymyilin muistoille ja ravistin päätäni hetken, siirsin märät ja pörröiset hiukseni silmien edestä pois. Katsoin lasipöytää ja päätin kirjoittaa viimeiset nuottirivit loppuun, ennen kuin ajautuisin liian syvälle muistoihin tai katsomaan livevideoita, ja unohtaisin koko nuotit.
Viimeisen nuotin raapustin paperille selvästi ja hitaasti, laskin kynän pöydälle ja tutkin nippua nuottipapereita. Missä järjestyksessä näiden pitikään olla? Selailin papereita hetken, numeroin ne ja pistin oikeaan järjestykseen. Nousin sohvalta nuotit kädessäni ja kävelin flyygelin eteen, soitin sävellykseni kerran läpi ja kaivoin suuren soittimen viereisestä lipastosta yhden kansion. Pistin nuotit sinne ja tuijotin hetken mitään sanomattomasti, havahduttuani mietin, mitä ihmettä tekisin. Nyt oli jouluaatto ja minä olisin yksin. Yoshiki Hayashi jouluna yksin – sitä oli vaikea uskoa, vaikka en suurta sukua omistanutkaan. Aina aiemmin oli ollut hiden tai Toshin luona, he olivat ottaneet minut avosylin vastaan. Mutta nyt... olin yksin.
Nousin seisomaan ja katsoin hetken ympärilleni suuressa olohuoneessa, voisin katsella valokuvia. Bändin alkuajoilta ja omasta lapsuudestani, aika kuluisi niiden parissa oikein nopeasti. Niiden jälkeen voisin katsoa kaikki livetaltioinnit lävitse, sen jälkeen voisi mennä nukkumaan. Ei joulua tänä vuonna. Olin päättänyt, etten antaisi kenellekään joululahjaa, mutta päätökseni romuttui siinä, kun tahdoin antaa Toshille jotain, mikä muistuttaisi minusta.
Selailin valokuva-albumeita hajamielisesti, katselin joitakin kuvia kauemmin, jäin tuijottamaan enimmäkseen niitä, joissa olin kaksin Toshin kanssa. Useimmissa kuvissa halasin Toshia tai lohdutin, joissakin oli muutama pusu tai jopa suudelma vaihdettu voimakkaassa nousu- tai laskuhumalassa. Erityisesti yksien juhlien jälkeen, kun kaikki bändiläiset olivat juoneet aika reilulla kädellä ja hide oli hyppinyt kameran kanssa koko illan. Toshi oli jälleen illalla alkanut itkemään ja minä lohdutin, vedin hänet syliini ja silittelin hiuksia, kuten minulla oli tapana. Se ilta päättyi kuitenkin eri tavalla, se oli pikkujouluaikaa ja vietimme juhliamme paikassa, missä oli ollut edellisenä iltana pikkujoulut. Tontut, mistelit ja muut joulukoristeet olivat siis vielä paikoillaan. Kun olimme lähdössä pois, jouduin vahingossa Toshin kanssa mistelin alle, mistä muut innostuivat ja käskivät suutelemaan, kuten mistelin alla kuului.
Onko se nyt ihan sopivaa?
Toshi oli hymyillyt ja nyökännyt, hide ikuisti koko tilanteen kameralla. Kaikilla oli hauskaa. Se oli jäänyt vaivaamaan minua jotenkin, välejä se ei ollut hiertänyt mitenkään, mutta jokin siinä oli, mikä sai oloni levottomaksi. Pelkän tilanteen ajatteleminen sai heikon punan poskilleni ja sanat sekaisin – mitä ei yleensä pitäisi tapahtua minulle!
Huokaisin vain ja käänsin sivua. Selailin albumit hiljalleen ja niiden loputtua, jätin ne hujan hajan lattialle ja siirryin videoiden pariin. Raivasin valokuva-albumeita hiukan sivuun ja siirryin lattialla lähemmäs telkkaria sekä videoita. Suuri kaappi videoiden vieressä paljasti kaikki livetaltioinnit. Nostin sormen ylimmälle hyllylle, mihin yletyin lattialla istuen, satunnaisen videon kohdalle, otin taltioinnin vuodelta '91 ja pistin nauhan videolaitteeseen. Napsautin telkkarin päälle virtanapista, selasin kaukosäätimellä oikean kanavan esille ja toisella kaukosäätimellä ohjasin videolaitteita. Kelasin nauhan alkuun ja painoin play-nappia, ensimmäisenä ruudulla näkyi vain sinisiä, valkoisia, punaisia, keltaisia ja vihreitä valoja vuoronperään. Paljon sumua ja häikäiseviä valoja, musiikki alkoi soljua korvissa mukavasti ja hetken päästä kaikki näkyivät lavalla. Minä pianon edessä, hide kitaransa kanssa, Toshi mikrofoninsa... Se oli niin tuttu kuvio minulle. Sillä kasetilla oli vain se yksi livetaltiointi, puolentoista tunnin keikka Tokiossa, se oli ollut mielestäni yksi onnistuneimmista keikoista.
Puolentoista tunnin kuluttua otin kasetin ulos ja työnsin sen takaisin hyllyyn, otin kasetin vuodelta '89 ja työnsin sen videolaitteeseen. Ruudulla näkyi hetken vain lumisadetta, sitten rakeinen kuva takahuoneesta, hyppimistä ja pomppimista – sen jälkeen oltiinkin jo lavalla. Sekin oli Tokiosta, eri vuoden aikaan. Aikaisempi oli ollut talvella – marraskuussa, tämä oli toukokuuta. Se oli vain puolen tunnin setti, työnsin kasetin nopeasti takaisin kaappiin ja katsoin ympärilleni. Pimeys oli hiipinyt varovaisesti huoneeseen, olihan kello jo kuuden pintaa. Hieraisin silmiäni ja käännyin selkä televisioon päin, katsoin viittä isoa valokuva-albumia. Avasin kaikki albumit auki satunnaisesta kohdasta, katselin valokuvia aukinaisilla sivuilla.
Kaiken miettimisen ja valokuvien syvimmän olemuksen miettimisen keskeytti pirisevä ovikello. Nousin seisomaan ja oioin hetken puutuneita jalkojani, harppasin muutamilla askeleilla olohuoneesta eteiseen avaamaan ovea mahdolliselle vieraalle.
"Hyvää joulua!" kuulin miehen äänen, enkä nähnyt äänen aiheuttajaa vihreästä pistelevästä kuusesta johtuen.
Se mies, joka toivotti hyvää joulua, tunki sisälle suurta kuusta kantaen olkapäällään ja erinäisiä muovipusseja toisessa kädessään. Katsoin hämilläni ja siirryin oven suusta naulakkosyvennykseen, annoin miehen mennä ohi ja vedin oven perästä kiinni. Kuljin miehen perässä olohuoneeseen, huomasin kokopunaiset vaatteet ja punaisen, valkokarvareunaisen lakin. Joulupukki.
"En ole tilannut joulupukkia tänne..." sanoin miehelle ja kopautin kämmenellä kevyesti selkään.
"Olet sinä, et vain tiedä siitä. Ja minua täällä tarvitaankin, Yo-chan. Nyt on jouluaatto ja sitä ei kyllä asunnostasi huomaa. Jos joku random ihminen pistettäisiin tänne ja pyydettäisiin nimeämään juhla, ei kyllä ensimmäiseksi tulisi hänen mieleensä joulu"”
Katsoin miestä ja kuuntelin tuttua ääntä, kuka ihme tuo mies oli?
"Älä väitä, ettet tunne minua. Hitto vieköön, luulin olleeni paras ystäväsi, mutta kerrankos sitä ihminenkin erehtyy", mies sanoi ja virnisti leveästi. Toshi veti päästään pois sen karmean tonttulakin ja punaisen valkokarvareunaisen takkinsa.
"Toshi!" huudahdin tajutessani, kuka tuo mies oli ja Toshi hyppäsi kaulaani.
En osannut varautua hänen halaukseen ja kaaduin lattialle – harvinaisen tietoisena siitä, että Toshi makasi päälläni. Katsoin Toshin syvänruskeita silmiä, enkä osannut päättää olivatko ne sävyltään enemmän kahvia, suklaata vai puuta – vai kaikkea sekaisin? Olin varma, että joku oli pysäyttänyt ajan ja kukaan tai mikään ei häiritsisi...
"Yosh..." Toshi mutisi hiljaa, eikä räpäyttänytkään silmiään. Tai siltä minusta tuntui. "Minusta..." Toshi mutisi ja nuolaisi huuliaan.
Vaikka olo alkoi olla jo aika kuuma, ei tullut mieleenikään, että olisin pyytänyt Toshia siirtymään. Niin kauan olin kaivannut häntä lähelleni, edes halatakseni. Räpytin silmiäni muutaman kerran, mitä olinkaan ajatellut? Olinko todella toivonut Toshia lähelleni? Kun katsoin hänen silmiään, unohdin kaiken muun. Kaiken, mikä olisi ollut järkevää ja mikä ei. Halusin vain suudella tuota suloista miestä. Kiersin hetken mielijohteesta oikean käteni Toshin niskaan, vedin häntä hiukan lähemmäs ja painoin huuleni hänen huulilleen. Se oli nopea ja pieni pusu, kaduin hetken mielijohteisuuttani hiukan ja kieräytin Toshin lattialle. Nousin istumaan, nojasin oikealla kädellä lattiaan ja vasemmalla kädellä koukussa olevaan vasempaan jalkaan. Huokaisin ja nousin seisomaan, en luonut katsettakaan Toshiin. Kävelin olohuoneen ison ikkunan eteen ja nojasin ikkunalautaan käsilläni. Mitä olinkaan mennyt tekemään?
"Yo-chan, tule tänne. Tahdon puhua. Nyt."
Käännyin nojaamaan ikkunalautaan ja katsoin tutkiskelevasti Toshin silmiä, ne eivät näyttäneet pelästyneeltä eivätkä mitään. En kerta kaikkiaan osannut tulkita niitä. Painoin katseeni lattiaan hetkeksi ja kävelin Toshin viereen, istahdin hänen viereensä mustalle sohvalle.
"To-chan... Minä... Minä en tiedä mikä minuun meni, anna anteeksi..." Toshi hiljensi minut painamalla kevyen suudelman huulilleni.
"Älä turhaan pyydä anteeksi, minä haluan pyytää anteeksi eilistä. Se, että muutuin niin töykeäksi, halusin yllättää. Enkä halunnut olla joulua yksin, vanhempani päättivät lähteä jouluksi ulkomaille. Sen piti olla yllätys", Toshi hymyili.
"To-chan, minä todella yllätyin", naurahdin.
"Ehkä ikäväkin oli syynä", toinen hymyili hiukan ja katsoi suoraan silmiini.
En osannut riistää katsettani, halu suudella tuota miestä kasvoi koko ajan. Ojensin käteni hänen kaulalleen ja vedin lähemmäs itseäni. Silitin niskaa ja tunsin lämpimän hengityksen kasvoillani, puraisin huultani kevyesti ja mietin uskaltaisinko sittenkään… Kurotin muutamat puuttuvat sentit ja suutelin ensin kevyesti. Vetäydyin ja katsoin toisen silmiä miettien, mihin tämä johtaisi aikanaan…
Toshi kurottautui lähemmäs ja suuteli jo vaativammin. Kieli teki tutkimusmatkaa hampailla, huulilla ja lopuksi yhteytyi yhteen oman kieleni kanssa. Toshin vaeltavat kädet painoivat minut sohvalle makaamaan ja eksyivät paitani alle.
"Ei pidemmälle... Se ei toimisi, Toshi", kuiskasin hiljaa.
Kädet vetäytyivät nopeasti pois paitani alta, mutta kiertyivät ympärilleni. Hymyilin ja painoin huuleni Toshin poskelle, kiedoin käteni hänen ympärilleen ja vedin hänet rintaani vasten. Hymyilin ja nojasin sohvaan, viimeinen ajatus ennen silmiä kiinni painavaa väsymystä oli, että ehtisin antaa nuotit vielä myöhemminkin…
~~
A/N2: //26.5 -08 yh mikä hirvitys! Ei voi muuta sanoa! :DDD Kirjoitettu joskus... no, olisikohan 2006 jouluna? Jotain sellaista. No, mutta olkoot täällä siitä huolimatta...
